hmm

On jotenkin tosi outo olo.
Kohta tulee kaks vuotta siitä kun muutin Tampereelta Somerolle. Näin kahden vuoden aikana on muuttunut liian moni asia.. niin monta ystävää on jääny vaan tutuks ja muutenkin kauheeta miten asiat on vaan muuttuneet.
On ihan mielettömän iso ero asua kaupungissa kun maalla. Tampereella oli hyvät ja huonot puolensa mutta yksi erittäin iso hyvä puoli mitä täällä ei ole, on SUVAITSEVAISUUS. En halua yleistää mitenkään, mutta suuri osa ihmisistä (mitä mä itse nyt olen huomannut) on ihan hirvittävät rasistisia ja ennakkoluuloisia. Joillakin tää Somero on koko maailman keskipist, mikä on mielettömän raivostuttavaa. Kyllä sen huomasi silloinkin, kun tänne muutin. Olin monen mun kaverin äidille se "suurkaupungin tyttö, jonka kanssa piti olla varovainen". Hmm.
Mutta totuushan se todellakin on, että kasvoin Tampereella, mutta olen siitä vaan ylpeä.
Oon kuitenkin tavallaan sopeutunut tänne tosi hyvin, ja oon tutustunut täällä tosi moniin ihaniin ihmisiin. Ja kaikkeen tottuu.
Löysin tuon oheisen kuvan musta ja Lindasta jostain ihme kansiosta.
Linda on yks erittäin hyvä esimerkki siitä, miten ystävyys pysyy, nähtiin usein tai ei. Rakastan sua.

Kaikis tärkeis elämän vaiheis oot ollu messissä.
Niin viikonloppu sekoiluis, ku duunistressissä.
Räkikset kasvaa, mut pysyy silti räkiksinä.
Ja meidän ystävyyt ei voi viedä väkisinkää.
Meille lojalius on enemmän ku sana.
Siks leima to for life, meille se on elämäntapa.
Kato mun käteen homeboy ei sit saa poiskaan enää.
Kato mun selkää homeboy ei sit saa poiskaan enää.

ja ystävii edelleen vaikka kaikki muu tippuis alta.
Yht matkaa vieläki vaik ajat muttuu,
ja vaik vanhoi frendei jää ympäriltä puuttuu.
Mennyt ei saa pois, se teki meistä miehii.
Ja oon sun messis minne ikin tie vieki.


Nyt on vain niin kauhean kova ikävä Tampereelle. Niitä piirejä, ihmisiä, koulua, ihan kaikkea. Ikävä on jotenkin nyt ihan sietämätön, eikä ole kyllä hyvä olo. Kaikesta joutui vain luopumaan niin kauhean nopeasti..